Yläne-Kurjenrahka-touring

Se oli lauantai. Taas olivat suunnitelmat vaihteeksi hypänneet sivuraiteille ja kesäkuun ensimmäinen nätti päivä oli lipumassa hiljalleen ohitse. Tuumasin, että nyt täytyy tehdä pelastavia liikkeitä ja äkkiä - kyllä tästä vielä kokemuksen arvoinen päivä saataisiin leivottua. Ja ei vitsit mikä päivä siitä tulikin!

Päätin tehdä retken Kurjenrahkan kansallispuistoon - paikkaan, josta jo monesti oli ollut puhetta. Siinä sivussa heitin extemporevierailun Yläneen kotiseutumuseolle kaveria moikkaamaan ja juhlakakkua syömään. Lähiseutumatkailua parhaimmillaan!

Kurjenrahkalle ei ollut vaikea löytää, kunhan malttoi ajaa hiekkatietä pitkin loppuun asti parkkipaikalle. Parkkipaikan kupeesta lähtikin polkuja useampaan suuntaan ja Kurjenpesän luontotuvalta löytyi niin huussia kuin grillikatostakin. Olin päättänyt kiertää Savojärven kierroksen, sillä samaa reittiä takaisin palaaminen ei oikein houkutellut. Matkaakin kertyi mukavat 8,3 km innostuttuani heittämään vielä ylimääräisen 1,7 km mittaisen luontopolun. Tunteja en edes laskenut...aikaa sain kulumaan, ihan vain olemalla ja nauttimalla. Ei ollut kiire mihinkään.

Startti Kurjenrahka-kierrokselle alkoi hieman hitaasti, sillä jo heti Kurjenpesän luontotuvan takaa avautui tuo Savojärvi, jota olin lähdössä kiertämään ja sen rantaan vei päällystetty polku. Vereni tuntuu vetävän vettä kohti ja niinpä kävi tälläkin kertaa. Eipä ollut hullumpaa hiljentyä hetki ennen seikkailun aloittamista eväitä syömällä (ja reppua keventämällä) sekä jalkoja lämpöisessä "järvi"vedessä liottamalla. Uimaankin olisi mieli tehnyt, jos olisi joku ollut perään katsomassa, ettei musta vesi veisi naista mennessään.

Kun kävelypelejä oli liotettu ja virkistetty, oli aika heittää lenkkarit jalkaan ja rullata kohti metsää! Pienen metsäkävelyn jälkeen se alkoi - suo. Tämä kesäilta tuoksui suopursulle! Tuoksu, joka jää mieleen pitkään ja tuo aina väistämättä muiston jok'ikisestä suoreissusta sekä hyvän olon tunteen mukanaan. Enpä ole kenenkään kuullut suopursun tuoksua haukkuvan ja onpa sitä suomalaisten kansallistuoksuksikin luonnehdittu! Pitkospuutasolta pääsin ihastelemaan myös karpalon (ollako nyt pikkukarpalo vai isokarpalo? kasvupaikan perusteella väittäisin ensinnä mainittua) pientä ja herkkää vaaleanpunaista kukkaa sekä lakan alkuja. Sen takia matka-aikakin oli mitä oli, kun hetki toisensa perään saattoi naisen löytää suopursumättään reunalta kyykistelemästä. Vaan suolta metsän luontopolulle poiketessani pääsin ihastelemaan myös vanamon kukintojen herkkää vaaleaa merta! Ei varmaan moni tulisi arvanneeksi, että kyseessä on varpukasvi, joka voi parhaimmillaan kasvaa jopa kymmenmetriseksi! Niin hyvin on vanamo suikertavat vartensa sammalmättääseen kuitenkin piilottanut, ettei edes keskiverrosta parin metrin pituudestakaan ole metsänkävijällä aavistustakaan. Vielä sen verran täytyy tästä hienosta kasvista hohkata, että vanamon suku on saanut tieteellisen nimensä Linnaea borealis "kukkien kuninkaan" Carl von Linnen mukaan, jonka lempikasveihin vanamo lukeutui (lähde: luontoportti.fi). Enkä ihmettele - jotain lähes taianomaista tuossa pikku kukassa on (vanamometsässä asuu takuulla keijuja!).

Keijumetsässä.

Kurjenrahka on siis keidassuo eli sen keskiosa on ympäristöään korkeampi paksun turvepatjan ansiosta. Oli jännittävää kulkea suon joka vaihettumisvyöhykkeen yli aina karuimmasta suon keskiosasta rehevään suon laidan notkelmaan, josta maa jälleen alkoi nousta ympäristön metsittyessä. Keidassuon uloin vyöhyke on reunakorpea, jonka jälkeen tulee laideneva. Laideneva on hyvin märkää maata, sillä se sijaitsee kivennäismaan ja suon keskustan välisessä painanteessa. Turvekerros paksunee aina keidassuon keskiosaa kohden, minkä seurauksena matalajuuriset kasvit eivät enää yllä ottamaan ravinteita pohjamaasta - tästä seuraa karuuntuminen suon keskiosia kohti mentäessä. Tällaiset keidassoiden keskustat ovatkin yksi Suomen luonnon karuimmista elinympäristöistä! Vielä ennen keidassuon keskustaa on niin sanottu reunaluisu, sillä tässä kohtaa suo nousee keskiosia kohden - reunaluisu onkin laidenevasta poiketen kuiva kasvuympäristö sadevesien valuessa rinnettä alas. Keidassuon keskustassa turpeen paksuus voi olla useita metrejä - muistuupa mieleen taannoinen maantieteen kenttäkurssi, jossa suokairakin saatiin jo kertaalleen upotettua keidassuon uumeniin. Kyllähän sisukas opettaja sen sieltä lopulta takaisin noukki (kansallispuiston suossa ammottavasta aukosta puhumatta) ja metrimääräksi saatiin mitattua palttiarallaa 6-8 metriä.

Rantatuvan ohitettuani alkoi jo käytännössä paluumatkan teko. Joutuisammin meni kuin menomatka - liekö johtui päivän painumisesta, pahimman valokuvausripulin laantumisesta vaiko välillä edellä ja välillä takana kuuluvista muiden retkeilijöiden äänistä. Ei ainakaan väsymisestä! Retken aikana myös ajatukset lepäsivät - tämä oli todellakin juuri sitä, mitä tälle päivälle tarvitsin: luontoa yksinkertaisuudessaan sekä aikaa oman itseni kanssa. Se oli puhdistavaa, voimaannuttavaa sekä rentouttavaa. Todellakin täydellinen ympäristö!

 

Maisemakin vaihtui moneen otteeseen suon ja metsän välillä, mutta tällä reissulla pääsi todella nauttimaan pitkospuista! Suosittelen!