Päin Sattmarkin metsiä - tai kiviä

Tämä päivä meni kyllä kirjaimellisesti päin metsää. Haluan tällä blogillani peräänkuuluttaa sitä rentouttavaa ja vapauttavaa tunnetta, elämystä, minkä luontoon meneminen antaa. No aina edes siellä ei pääse rentoutumaan - toisinaan jopa päinvastoin, kuten tänään sain karvaasti kokea. Joinain päivinä olisi vain parempi mennä kotiin dataamaan seikkailujen sijaan...

Suuntana siis Paraisten Sattmark: saaristotien kupeesta löytyi ihastuttava saaristolaismiljöötä noudatteleva kesäkahvila Sattmarkin tupa, vierasvenesatama sekä patikkapolkuja pienempään ja vähän isompaankin nälkään. Selkäinvalidi sai tällä kertaa tyytyä lyhyempään, noin 2,5 km reittiin. Mutta ehtihän sitä silläkin etapilla jo häseltää! 

Ylihintainen savulohiruissari.

Nälkää tyynnyteltyäni päätin hilpaista lenkkipolulle selässä reppu, josta pilkotti pyyhe ja uikkarit. Täällä oli huhujen mukaan myös uimaranta, ja tottakai siellä missä on vettä on myös Aino. Käynti lähti rullaamaan mukavasti kallioita ja kiviä ihaillen sekä pulleita mustikoita ja ylikypsiä metsämansikoita maistellen. On myönnettävä, että muutamaan otteeseen poikkesin säännöstäni olla noukkimatta marjoja heti polun viereltä (ehkä parin kesän takaiset muistot Paraisilla mustikkamättäällä kyykkimisestä olivat vielä niin tuoreita ja nostattivat hiipivän punkkikammon esiin). No mutta olihan päivällä sentään satanut rankasti!

Hetken kävelyn jälkeen avautui näkymä Korsfjärdenille Airistolle ja sen edessä mäen päällä komeili 2 500 - 3 500 vuotta vanha pronssikautinen hautaröykkiö. Tuolloin 15-20 metriä korkeammalla ollut merenranta (korkeammalla ja korkeammalla - otetaan nyt huomioon maan kohoaminenkin) huuhtoi pienen saaren rantoja, jolle tämä hautaröykkiö oli silloin vasta rakennettu. 

Lähdin nähtävyydeltä jatkamaan patikkareittiä, joka oli metsäistä kinttupolkua. Ei aikaakaan niin vasemmalle puolelle aukesi pieni soistuma. Mieleeni nousi heti Seilin kenttäkurssin suo-oppitunti kenties yhdellä Seilin saaren korkeimmista kohdista: maan kohoamisen myötä kehittynyt suo, jonka pohjalta oli löydettävissä Litorinameren savista pohjasedimenttiä. Epäilisin, että kyseessä olisi vastaavan kaltainen tilanne. Soistuman edessä nousi kalliota, joka oli houkuttelevan näköinen. Liiankin houkuttelevan. Siihen se minun rentoutumiseni sitten loppuikin: kännykän näyttö rikki - näytön korjaus 140 € tai vaihtoehtoisesti uuden puhelimen hankinta. Noniin...antakaapa sitten silmänne levätä tässä kuvassa, sillä siitä tuli nyt 140 € arvoinen kuva. Ei uskoisi.

Pakkohan siitä oli perhana vie nousta kun kerta oli jo puhelimenkin siihen hajoittanut. Ei ollut hääppöinen. Mutta puhelimia ja näyttöjä saa uusia.

Matka jatkui, periksi ei annettu. Täytyi luottaa siihen, että luonto tekee taas tehtävänsä ja vie turhat murheet (siltikin näihin murheisiin parhaimmaksi avuksi ilmeni taas kerran isoveli). Aurinko lämmitti "viileämmästä" päivästä ja aamupäivän sadekuuroista huolimatta. Usko hieman horjui reittivalinnan suhteen kun jouduin takaisin Saaristotielle, mutta merkit opastivat hyvin oikeille jäljille. Matkalla keskityin enemmän jalkoihini kuin lintuihin tai kasveihin. Tein perhoshavainnon, mutta kotona sitä tarkemmin selvitellessäni tulin siihen tulokseen, että se oli sinisiipi. Ei tarkempaa lajimääritystä. Sinisiipi riittää. Täältä selatessasi ymmärrät ehkä miksi. Löysin myös pari ihastuttavaa sammalta, joista toinen oli vanha tuttavamme palmusammal. Toinen pidättäytyköön vielä mysteerisammalena tarkempaa määritystä odotellessa.

Epäonnisen kävelyn jälkeen pääsin vihdoin pienelle rannalle. Sen eduiksi lukeutui autiuus; rannalla ei ollut ketään lukuun ottamatta vierasvenesatamaan noin 10 metrin päähän parkkeerattua jahtia ja kannella patsastelevaa herraa, rouvaa sekä jackrusselinterrieriä. Niin ja tietysti sinne heti uimaan päästyäni saapunutta perhettä. Mutta muuten kiva. Paitsi että rantahiekan alta kupruili esiin muovimatto, jonka päälle hiekka oli kärrätty ja rannassa muutenkin kasvoi varsin runsaasti vesikasveja. Mutta löysin sopivan uimaväylän, josta muutama pyrähdys onnistui suorittaa. Sen jälkeen kelpasikin lekotella kalliolla hyvän kirjan parissa.