Glasifluviaalista deltaa mä metsästän!~

(Varoitus: Tämä blogipostaus sisältää ylitsevuotavissa määrin koirakuvia. Heikkohermoisia pyydetään siirtymään välittömästi seuraavaan blogipostaukseen.)

Voihan vitja!

Nyt avautui Riihimäki uudella tavalla. Olen aina morkannut Riksua, mutta luonnon osalta selvästikin aivan liian kovakätisesti. Vaikka monet vuodet olen täällä asunut ja näitä tuttuja katuja tallaillut, eipä ole sen vertaa viitseliäisyyttä ollut poiketa polulta ja ottaa selvää kotikuntani saloista. Ja niinhän se on, että etsivä löytää!

Ja mikä sai minussa aikaan tämän täyskäännöksen? No Riutta!

Olin keskiviikkona jo aiemmin käynyt alueen lenkkimaastoon tutustumassa ja toteamassa, että hiton hieno paikkahan se on! Tässä hieman maistiaisia:

Olin jo Turun aikoinani sattumoisin tehnyt alueesta hieman taustatyötä luonnonmaantieteen harkkatyön myötä. Sen myötä sain huomata, että viimeisin, n. 10 000 vuotta sitten päättynyt Veiksel-jääkausi näkyy Riutan maastossa mitä upeimmilla tavoilla! Riuttassa (kuten paikalliset tapaavat sanoa, vaikka mielestäni oikeampi taivutusmuoto olisi Riutassa) kulkee harju, joka on lukuisten suppien pirstoma. Mutta mikä parasta - tämän epätyypillisen harjun päässä komeilee glasifluviaalinen delta! Ja deltan janoisena lähti tutkimusmatkailija matkaan ottaen mukaansa vain luottolenkkivarusteensa, koiran ja kasan muovipusseja!

Kiki pohtii, voisiko muodostuma olla suppa.

Tovin aikaa pururataa kuljettuani päätin poiketa valtatieltä kutsuvan näköiselle kinttupolulle, jossa aurinko siivilöityi havuoksien välistä kutsuvasti sammaleiden peittämien kivien päälle. Koira nöyrästi perässä jolkotellen. Pian löysimmekin itsemme jyrkästi alas viettävän rinteen harjanteelta, josta näkymä avautui - minnekäs muualle kuin liukkaankelin ajoradalle! Siellä sitä tuli aikoinaan itsekin "kaahailtua" ja isän hermoja koeteltua. Nyt tuntoviikseni vipattivat siihen suuntaan, että harjannetta jatkamalla ja ajorataa sivuamalla alkaisi delta olla jo lähettyvillä. Ja niin jatkoimme matkaa, uljas retkiryhmämme. Mutta eipä aikaakaan kun metsän siimes kävi niin houkuttelevan näköiseksi, että lähdettiin "poikkeamaan" sitä kautta.

Kikikin nautti sulkasammalmaton
pehmeydestä ja tuoksusta.

Ja millainen maailma sieltä avautuikaan! Aivan omanlaisensa. Jyrkkien rinteiden ja rehevien notkelmien vaihtelevaa maastoa. Alemmas mentäessä kosteusolosuhteet senkun kasvoivat ja maa ja kivet kasvoivat valtoimenaan sulkasammalta. Näky oli mieletön, aivan kuin olisimme astuneet sinne keijujen ja metsän menninkäisten maailmaan, missä kaikki on pehmeää. Sammalikossa tuikkivat pienen pienet valkoiset sienet aivan kuin tähtinä vihreän sammaltaivaan seassa. Yrityksistäni huolimatta en niistä edustavaa kuvaa onnistunut saamaan. Tuumasin, että täällä voisivat olla olosuhteet otolliset suppiksille. Olin nimittäin pannut merkille, että siellä mistä suppiksia tuppasin löytämään oli useimmiten aina myös jossain määrin sulkasammaltakin. Vaan liekkö tämä sulkasammalmäärä ollut jo liikaa? Silmäilyistäni huolimatta en ainuttakaan nähnyt. Hetken sammalessa piehtaroinnin jälkeen (koiran, omasta puolestani en myönnä mitään) jatkoimme matkaa.

Rinteitä sahattuamme edes taas, ylös alas tulimme erään rinteen juurelle, joka jyrkästi lähti nousemaan kohti korkeuksia kantaen rinteillään komeita mäntyjä. Siinä kohtaa äkkäsin, että nyt ollaan deltan juurella ja tuolla ylhäällä komeilisi deltan tasainen "huippu" suurena laakeana mäntykenttänä. Rinteet näyttivät muutenkin sammalpeitteineen kutsuville vaikkakin kovin kivisille ja jyrkille. Lähdin koira perässäni kipuamaan rinnettä ylös. Jossain lähistöllä raakkui varis oudolla sävelellä, aivan kuin varoittaen, että nyt olet kielletyllä maalla. Ja niinhän tuo taisi ollakin. Ahne raakku olisi halunnut pitää pian löytämäni suppilovahveroesiintymät omana tietonaan! 

Ja voihan vitja, kyllä niitä löytyikin! Unohtui delta hetkeksi, kun silmät eivät osanneet nähdä seuraavaa sienimätästä pidemmälle. Niin herkkiä, niin kauniita, niin paljon! Pian koirakin alkoi ymmärtää olla menemättä makuulleen juuri sienimättään päälle kun emäntä useampaan kertaa ehti toista karvoista riuhtomaan ja komentamaan. Löytyipä samalla reissulla pieni esiintymä mustatorvisieniäkin!

Lopulta sieniesiintymien ehtyessä maltoimme jälleen, muovipussi pullollaan, kavuta rinnettä ylös kohti tuntematonta. Jännitys tiivistyi. Tunnelma oli suorastaan käsin kosketeltavissa. Mitä sieltä tulisi paljastumaan? Suuri tasainen laakio komeaa mäntymetsää jyrkästi alas viettävine komeine rinteineen suorastaan uhkuen maantieteellishistoriallista jylheyttään? Millainen merkkipaalu saavutuksesta omassa pienen piskuisessa historiassani (joka on n. 384,6 kertaa pienempi kuin kyseisen muodostuman historia) syntyisikään, tästä puhuttaisiin vielä pitkään!

Niin no todellisuudessa:
Maantieteen luentokalvoista napattu kuva glasifluviaalisesta deltasta on jollain tavalla vaikuttavamman näköinen kuin miltä todellisuus maastossa näiden 10 000 vuoden jälkeen näyttää. Tutkimusmatkailija Voutilainen yhdessä retkueensa kanssa kuittaa.

Glasifluviaalinen delta